Kymmenen tapaa saada blogi epäonnistumaan

Pidin vuoden puutarhablogia – jos pidät kiirettä, se saattaa
vielä olla luettavissa osoitteessa http://kotipuutarhuri.com/puutarhassa-nyt/reunan-paivakirja.
Blogin ideana oli alun perin kertoilla leppoisasti tapahtumista Reunan
puutarhatontilla ja käyttää samalla kotipuutarhuri.comia ylläpitävien yritysten
tuotteita. Ja näinhän se menikin.
Kun blogi päätettiin lakkauttaa, syynä oli se, että olin
kertoillut leppoisasti tapahtumista Reunan puutarhatontilla. Täh? No
lakkautuspäätöstä perusteltiin sillä, ettei blogi ole kiinnostava. Tosin
briiffiä ei ollut (1), mitään ei suunniteltu etukäteen (2) eikä kukaan tutustunut
paikkaan nimeltä Reuna. Markkinointiin ei käytetty sekuntiakaan eivätkä
senttiäkään (3), vaan oletettiin, että blogi pelkällä olemassaolollaan kerää
lukijoita. Näinhän se ei ole. Ainoa asia, minkä kummallisessa viimeisessä
palaverissa sanoin ääneen, oli juuri tämä: blogiakin
pitää markkinoida.
Reunan päiväkirjalla oli toki paljon säännöllisiä lukijoita;
niitä jotka olin itse hankkinut kertomalla siitä Facebookissa ja omassa
sähköpostiliikenteessäni. Näiltä itse hankkimiltani lukijoilta sain paljon
palautetta, ja koska briiffin päivitystä tai seurantaa ei ollut (4), valitsin palautteen
mukaan aiheet, joista kirjoitan. Kun joku kertoi lukevansa tekstin vain, jos
siellä kerrotaan kissan kuulumisia, otin Tero-kissan kuvan kera mukaan
seuraavaan postaukseen.
Blogia ei sivustolla kommentoitu yksinkertaisesti siksi,
että siellä ei ole kommentointimahdollisuutta (5). Silti toinen lopettamisperuste
oli se, että blogi ei ole generoinut keskustelua sivustolla. Käypä itse
etsimässä, missä sivustolla voi jättää palautetta! Sivusto on oudosti
rakennettu ja lisäksi siinä paistaa läpi perimmäinen tarkoitus kehua omia
tuotteita (6). En tunne ketään, joka kävisi sivuilla tai edes tuntisi ne,
vaikka tuttavapiirissä riittää luontoyrittäjiä ja siirtolapuutarhureita.
Kun tähän vielä yhdistetään se, että kaikki sivuston takana
olevat yritykset eivät kannattaneet blogin perustamista (7), alku viivästyi ohi
parhaan kasvukauden ja osa tuotteista toimitettiin kun niiden käyttöaika oli jo
ohi (8), kukaan ei halunnut sitoutua koko juttuun (9) ja ulkoistamalla
haluttiin päästä helpolla (10), epäonnistumisen eväät ovatkin koossa. Olin jo
toisen kesän jälkeen ryhtynyt ideoimaan vaikka mitä uudistuksia, vaikka niitä
ei kukaan tilannutkaan. Täytyyhän kaikessa tekemisessä olla joku järki.
Olin joutunut ottamaan hirveän määrän kuvia pihatöistä,
kasvimaasta, kukkapenkistä, kissasta, puutarhajuhlista, työkalutesteistä, rakennusprojekteista
ja veneilystä, ja aloin miettiä kuvapankille käyttöä. Näin syntyi
postikorttisarja Textures, johon pääset tutustumaan, kun yritykseni Texthousen
uudet kotisivut aukeavat joulukuussa.
Koska vuosi on lyhyt aika puutarhassa, ajattelin ensi kesänä
kertoa ihan epävirallisesti ja ilmaiseksi kompostorin toimittaneelle
yritykselle käyttökokemuksia ja kasveja antaneelle puutarhatukulle kasvutietoja.
Joten terveisiä vaan Katja ja Sanna, postia tulossa päättyneestä blogiseikkailusta
huolimatta.

Viisi vuotta Opel-kauppiaiden tarinoita

Kaivoin esiin vuosina 1999-2003 kirjoittamani ja toimittamani Opel Oy:n (General Motorsin) dealerlehdet. Viiden vuoden aikana kiertelin Opeleita myyvissä liikkeissä ympäri maata ja haastattelin kymmeniä ihmisiä. Kymmenen vuoden päästä niistä muistaa muutamat hyvin, joitain ei enää lainkaan. Mikähän logiikka siinäkin on..

Muistan hyvin esimerkiksi käynnin Imatran Autosalossa, koska siellä kuulin vitsin, jota siteerasin myöhemmin usein. Liikkeen myyjä ajatteli olla kohtelias uuden auton luovutustilaisuuteen saapuvalle asiakkaalle. "Kiva, otit äidinkin mukaan", hän sanoi miehelle. Ei siinä muuten mitään, mutta miehen seurassa ollut nainen ei ollut äiti, vaan vaimo! Tarkoitus oli hyvä, mutta toteutus ontui.

Toistakin Opel-liikkeessä kuulemaani tarinaa olen kertonut usein eteenpäin, koska se on hyvä ajankuva. Metroauto Viikin automyyjä Kim Ekholm kertoi nuorten menestyvien Omega-miesten uusavuttomuudesta. Kimin puhelin soi kotona aikaisin aamulla, ja soittaja oli asiakas, jonka auton takarengas oli tyhjentynyt ja hänellä oli kiire kokoukseen. Hän ei osannut ratkaista ongelmaa eikä halunnut liata vaatteitaan; hän oli pulassa.

Kim oli kymmenen minuutin kuluttua asiakkaan pihalla Espoossa ja vaihtoi renkaan. Sillä aikaa mies soitteli kännykällä työpuheluita. Kun rengas oli vaihdettu, mies haki sisältä valkoviinipullon, antoi sen Kimille ja kiitteli vuolaasti ongelman hoitamisesta. Miksi musta tuntuu, että tällaisille tyypeille ei pitäisi antaa kalliita työsuhdeautoja käyttöön... autoedun ehtona pitäisi olla viikon perehdytys rasvamontussa!

Valitettavasti vastenmieliset tyypit jäävät helposti mieleen. Jääköön nimi mainitsematta, mutta eräs myyntipäällikkö suhtautui autoliikkeeseen tuleviin ihmisiin näin: "Kun joku tulee ovesta sisään, käännän hänelle selkäni ja odotan pari minuuttia. Jos kaveri on oikeasti ostamassa jotain, hän ei ole kadonnut siihen mennessä kun käännyn häneen päin." Jotkut ovat lahjakkaita levittämään pahaa mieltä eteenpäin. Auttaakohan se pitämään omissa sisuksissa jylläävän mielipahan poissa?

Jotkut taas osaavat tehdä kaiken positiivista tietä: ottavat asiat sopivan kepeästi, näkevät kaikissa asioissa piilevän huumorin ja näyttävät ilahtuvan muiden ihmisten hyväntuulisuudesta. Opel-organisaatiossa tällainen positiivari oli Torkkolan Jussi.

Jussia naurattivat lehden lukijakilpailut ja kevennykset, joita rustasimme AD:n kanssa. Ja kyllä me kaikkea keksimmekin: anagrammeja, piilosanoja, Väritä pisteet, Yhdistä viivat, Etsi viisi virhettä, Kuka on kuvassa, "Sisko tahtoisin jäädä... miten laulunsanat jatkuvat". Kun palkinto oli pöytäfutis, kysyimme, Kuka seuraavista on jalkapalloilija. Kun netti tuli, vastaukset piti hakea Opelin tai GM:n kotisivuilta.

Parina viimeisenä vuonna Opel innostui sponssaamaan urheilijoita. Ja minä juoksin kuvaajan kanssa Jere Hårdin, Aki Parviaisen ja Hanna-Maria Seppälän perässä kyselemässä, miltä se nyt tuntuu ajaa Opelilla. Keihäänheittäjä Parviainen avautui sponsorille vähän jopa perheestään ja lapsistaan. Nyt tiedän sekin, että hänen vanhempi poikansa halusi isona poliisiksi ja silloin 4-vuotias nuorempi poika dinosaurukseksi.

Lehden teko lopetettiin töksähtäen syksyllä 2003, ilmoittamatta kenellekään mitään. Autoliikkeiden myyjät ja asentajat olivat jo oppineet odottamaan neljä kertaa vuodessa ilmestyvää lehteä, jossa esiintyi tuttuja; josta voi voittaa palkintoja ja jonka takakannessa on aina liikkeiden rankinglista sen mukaan, millaista palautetta ne olivat saaneet asiakastyytyväisyyskyselyssä. Dealerlehti myös symbolisoi päämiehen kiinnostusta ja arvostusta jälleenmyyjiään kohtaan. Yhtenä sen tehtävänä oli puhaltaa porukkaan yhteishenkeä. Oman jännityksensä toi arvailu siitä, milloin toimittaja tulee meidän liikkeeseemme.

Sitten vain rahat ja kiinnostus yhtäkkiä loppuivat, ja Opel Difference News katosi kuin tuhka tuuleen aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Huonosti on mennyt itse automerkilläkin, joten GM:llä on nähtävästi tehty muitakin vääriä valintoja.

Kolmastoista horoskooppimerkki

Siitä on nyt jo yli kymmenen vuotta aikaa, kun haastattelin tähtitiedettä harrastavaa kirkkoherraa Risto Heikkilää ja hänen kirjansa Joulun tähti kustannustoimittajaa Markus Hotakaista.

Artikkelin maksoi kirjan kustantaja, joten julkaistusta jutusta oli pudonnut pois lähes kaikki sellainen tieto, joka ei tukenut kirjan myyntiä... tai ei suorastaan pudonnut pois, vaan jutun lopussa viitattiin "internet-sivuihin joilta artikkelin voi lukea kokonaan". Tosin sieltä internetistä ei löytynyt mitään, mutta niin oli vuonna 2000 hieno sanoa.

Sitä on oppinut vuosien varrella luottamaan siihen, että se mikä itselleni jää haastattelusta päällimmäisenä mieleen - oli se miten triviaali asia tahansa - se jää myös lukijalle jutusta mieleen. Tässä tapauksessa se olisi ollut tähtiradan kolmastoista merkki Käärmeenkantaja. Heikkilä arveli, että se on jätetty horoskoopeista pois, koska kukaan ei haluaisi olla Käärmeenkantaja. Tämä kyllä horjuttaa pahasti uskoa horoskooppeihin!

Googlatessani nyt Käärmeenkantajan huomasin yllättäen, että sitä ollaan ottamassa käyttöön. Vastustus on tietysti ankara. Merkin lisääminen tarkoittaisi sitä, että moni joutuisi vaihtamaan tähtimerkkiin perustuvaa identiteettiään. Minäkin olen syntynyt kahden merkin rajalla; enkö enää olekaan härkä, vaan oinas!

Jäi Joulun tähti -jutusta muutakin mieleen, esimerkiksi juuri se Betlehemin tähti. Vuonna 1980 tähtitieteessä tultiin siihen tulokseen, että itämaan tietäjiä johdattaneessa tähtien tuikkeessa oli kyse vuoden 3 tai 2 eKr planeettakonjunktiosta.

Ja sitten maallikko oppi sen perusasian, että uusi tähti loistaa sinivalkoista valoa ja vanhetessaan tähti muuttuu keltaiseksi, lopulta punaiseksi.

Olen monesti ihmetellyt sitä, miten varhaisella iällä jokin ilmiö alkaa kiehtoa ihmisiä, ja kiinnostus voi kestää koko iän. Risto Heikkilällä oli varhainen lapsuuden muistikuva, että äiti oli näyttänyt hänelle taivaalta iltatähden, ja siitä se lähti. Harmaantunut kirkkoherra siteerasi hymynkare suupielessään edelleen sujuvasti Nuoren kokeilijan ja keksijän kirjan ohjeita kaukoputken rakentajalle: "Kaukoputkella voi nähdä Kuun kraatterit, Jupiterin kuut, Saturnuksen renkaat".

Ihan mihin vaan voi jäädä koukkuun.

Tarja Tallqvistin hevoslinimentti

Haastattelin kansanedustaja Tarja Tallqvistia, joka tunnetaan koskettavien tv-dokumenttien tekijänä. Jutun varsinaisena aiheena oli se, että Tallqvist suoritti yli viisikymppisenä lähihoitajan tutkinnon. Siis lopulta todellakin suoritti, vaikka hoitolaitoksia suorasukaisesti kritisoinutta julkisuuden henkilöä yritettiin estää saamasta näyttösuorituksiaan läpi. Valmistuttuaan hän teki töitä vanhainkodeissa, tuli valituksi eduskuntaan kristillisten edustajana ja jatkoi siinä roolissa työtä vanhusten parissa.

Jutusta jäi pois ensinnäkin se, että ulosottomies oli tyytyväinen Tallqvistin valintaan - julkisen viran tuloja on vähän vaikea pimittää ja kansanedustajan palkasta riittää ulosmitattavaa. Aika hurjaa huumoria, kun muistetaan, että Tallqvist on julkisesti kertonut siitä, miten rahahuolet ajoivat hänet yrittämään itsemurhaa.

Toisekseen lehteen ei sitten valittu kuvaajan (Göran Tornaeus) eduskuntatalon rappusilla ottamista kuvista sitä, missä Tallqvist esittelee HorsePower-nimistä kotimaista hevoslinimenttiä - jota hän oli viemässä, ei suinkaan hevoselle, vaan lihas- ja nivelkivuista kärsiville vanhuksille! Tuotteen kotisivuilla puhutaan vain hevosten nahanhoidosta ja kaviorasvoista, mutta nähtävästi tätä linimenttiä voi tosiaan käyttää voimakkaiden kivpujen lievitykseen myös ihmisille.

Tämän konkreettisempaa ei voi kansanedustajan työ vanhusten aseman parantamiseksi olla. Rollaattorimarssit ovat hyviä tempauksia ja työskentely dementiakodissa kansanedustajan kesälomalla hieno ele. Kuitenkin vasta linimentti sai minut lopullisesti uskomaan fraasin "vanhukset ovat lähellä sydäntäni". Ja hevoskuuria tämän maan vanhustenhoito kaipaakin.

Siivoojan Tolu-känni

Kevättalvella 2010 matkustin kuvaajan kanssa Valkeakoskelle haastattelemaan siivoojaa, joka oli tehnyt 35 vuotta töitä siivoojana ja sitten päättänyt suorittaa laitoshuoltajan ammattitutkinnon. Artikkelin teemana olivat juuri opiskeluun ja tutkinnon suorittamiseen liittyvät kokemukset - kun oli koulun penkillä istumisesta päässyt vierähtämään aikaa.
Jutun oli tilannut ammatillisen koulutuksen erikoislehti, varsin kuiva sellainen, joten asialinjalla piti pysytellä. Kysyin siivoojalta uusista työmenetelmistä ja siitä, mistä asioista piti "oppia pois" koulutuksen aikana.

Lopulliseen artikkeliin vastaus tuli muodossa
"Silloin oli vain yksi pesuaine, Tolu, ja sillä hoidettiin kaikki perus- ja ylläpitosiivoukset. Kun ajan mittaan alkoi tulla erilaisia pesuaineita, vanhat siivoojat eivät olisi millään halunneet luopua Tolusta, kertoo Päivi ja muistelee naureskellen, miten pyörryksissä kaikki olivat jo puolenpäivän aikaan liuottimen haistelusta."

Jos olisin voinut, olisin tehnyt koko jutusta siivoojan rehevän henkilökuvan. Todellisuudessa tämä rempseän työläisnaisen perikuva sanoi käheällä, tupakanmakuisella äänellä ja humoristisella hämäläismurteella suunnilleen että "Tolua vaan joka paikkaan, paksu kerros, ja kyllä lähti nääs kaikki paskat irti. Mutta mää olin kahentoista aikaan jo ihan kännissä siitä tolun haistelusta. Tuli ilmaset kännitki talon pualesta."

Siivoustyönjohtajan antamasta tuesta hän kertoi, että tiatokoneista en tiänny mitään. Eihän siitä olis jumaliste mitään tullu koko opiskelusta, jos ei toi Anne olis käynny mun kanssa koko koulua läpi. Lapsenlapsetki ihmetteli, että miten sää mummi käyt koulua. Näyttötilaisuudesta: kylä helkkari jännitti niin, että meinas tulla... sanonko, no en sano.

Ihana tyyppi! Ja koko tarina malliesimerkki siitä, miten lehdet menettävät elämänmakuisia, lukijoita kiinnostavia juttuja ihan silkkaa tosikkomaisuuttaan. Tässäkin tapauksessa päätoimittajaksi nimetty herra oli etukäteen päättänyt mm. että kuvissa pitää näkyä siivooja työnsä ääressä käyttämässä oikeaoppista siivousmenetelmää ja tekstin pitää kertoa, miten laadukkaita näyttötutkinnot ovat, miten luotettavasti osaaminen arvioidaan ja miten varmasti opiskelijalla on "tutkinnon perusteiden mukainen osaamistaso".

Boring, boring.

Autotallin patteriin kahlittu koira

Jostain syystä en ole saanut mielestäni Anne-Maria Lantan kertomaa tarinaa. Haastattelin häntä vuonna 2001 kahvilassa Annankadulla.

Se ei liittynyt mitenkään haastattelun aiheeseen, mutta Anne-Maria kertoi, miten oli vuosia aiemmin päättänyt ottaa hoiviinsa luisen ja luimuilevan saksanpaimenkoiran, jota oli kohdeltu kaltoin. Sitä oli todellakin pidetty koko siihenastinen elämänsä kahlittuna patteriin autotallin nurkkaan. Se karkaili, ei uskaltanut syödä, ei tulla lähelle ihmistä eikä leikkiä.

Jaksan ihmetellä ihmisiä, jotka näkevät sen vaivan, että ryhtyvät terapeuteiksi häiriintyneille eläimille. Terveenkin koiranpennun kanssa pitää sietää rikki purtuja tavaroita ja sotkettua huushollia ja jaksaa sinnikkäästi ja johdonmukaisesti toistaa asioita, jotka haluaa koiran oppivan.

Tämän koiran tapauksessa tervehtyminen oli muistaakseni alkanut siitä, kun emäntä otti toisen koiran, tervenuppisen pennun, joka sai pelokkaan koiran syömään, koska sen piti pitää puoliaan ruokakupilla. Lopulta pelko hellitti, koira leimautui emäntäänsä ja seurasi tätä kuin varjo kaikkialle. Ehkä motivaatio terapiatyöhön olikin juuri siinä.

Koiratarina jäi mieleen, mutta jäi kyllä itse haastattelutilannekin. Kesken istuskelun kahvilapöydässä tuntematon mies lankesi polvilleen Anne-Marian eteen. Luulin, että kyseessä on hyvinkin tuttu ihailija, joka oli valinnut näin erikoisen hetken kosinnan esittämiseen. Mutta mies olikin täysin tuntematon. Hän jätti käyntikorttinsa Anne-Marialle ja katosi paikalta. Minun oli pakko kysyä "tapahtuuko sinulle useinkin tällaista"; Anne-Maria kun on harvinaisen näyttävä nainen. Hän kuitenkin totesi hämmentyneenä, ettei hänelle koskaan tapahdu mitään.

Sinä haastattelupäivänä, niin kuin monena muunakin, ilmassa oli ihmeellinen, kohtalonomainen tunnelma. Vaikka haastattelut ovat työtä, ne ovat myös "järjestettyjä tapaamisia", joihin on joku muukin syy kuin artikkelin kirjoittaminen - mutta mikä... Ehkä kysymys on siitä, että ihmisen pitää oppia koko ajan. Anne-Marian haastattelun varsinainen aihe oli muuten oppiminen.

Everstin leski

Viikko sitten olin Lahden Kirjamessuilla. Myllykoski-osaston tuttu kirjamyyjä kertoi kuulumisiaan: "Ilkeä anoppikin se saatiin vihdoin hautaan. Hautajaisista ei ollut kulunut kuin viikko, kun pappa 89 v. jo ihastui palvelutalossa everstin leskeen."

Se on hyvä Tarinajakamon aloitustarina. Siinä kiteytyy monta asiaa, joita arvostan. 1. Kun suomalainen kysyy kuulumisia, hän ei halua kuulla vastausta "hyvää, kiitos" vaan on todellakin kiinnostunut toisen elämästä juuri tällä hetkellä. Vastaus kertoo tarinan. 2. Kuulumisista ei valikoida muutamassa sekunnissa salonkikelpoisinta eikä edustavinta, vaan se mikä nyt sattuu mielen päällä olemaan. 3. Ja extrabonuksena vielä se, että vastaus on hauskasti muotoiltu. Ja totta ainakin juuri sillä hetkellä.

Toimittajan työssä kuulee paljon tarinoita, mutta usein käy niin, että haastattelun ja tulevan artikkelin aihe on joku ihan muu kuin se makoisin tarina. Tämä foorumi on nyt avattu kaikkia niitä artikkelista sensuroituja juttuja varten. Kaivan ensin muistin ja arkiston lokeroista vanhoja tarinoita ja siirryn vasta sitten nykyhetkeen.