perjantai 4. maaliskuuta 2011

Autotallin patteriin kahlittu koira

Jostain syystä en ole saanut mielestäni Anne-Maria Lantan kertomaa tarinaa. Haastattelin häntä vuonna 2001 kahvilassa Annankadulla.

Se ei liittynyt mitenkään haastattelun aiheeseen, mutta Anne-Maria kertoi, miten oli vuosia aiemmin päättänyt ottaa hoiviinsa luisen ja luimuilevan saksanpaimenkoiran, jota oli kohdeltu kaltoin. Sitä oli todellakin pidetty koko siihenastinen elämänsä kahlittuna patteriin autotallin nurkkaan. Se karkaili, ei uskaltanut syödä, ei tulla lähelle ihmistä eikä leikkiä.

Jaksan ihmetellä ihmisiä, jotka näkevät sen vaivan, että ryhtyvät terapeuteiksi häiriintyneille eläimille. Terveenkin koiranpennun kanssa pitää sietää rikki purtuja tavaroita ja sotkettua huushollia ja jaksaa sinnikkäästi ja johdonmukaisesti toistaa asioita, jotka haluaa koiran oppivan.

Tämän koiran tapauksessa tervehtyminen oli muistaakseni alkanut siitä, kun emäntä otti toisen koiran, tervenuppisen pennun, joka sai pelokkaan koiran syömään, koska sen piti pitää puoliaan ruokakupilla. Lopulta pelko hellitti, koira leimautui emäntäänsä ja seurasi tätä kuin varjo kaikkialle. Ehkä motivaatio terapiatyöhön olikin juuri siinä.

Koiratarina jäi mieleen, mutta jäi kyllä itse haastattelutilannekin. Kesken istuskelun kahvilapöydässä tuntematon mies lankesi polvilleen Anne-Marian eteen. Luulin, että kyseessä on hyvinkin tuttu ihailija, joka oli valinnut näin erikoisen hetken kosinnan esittämiseen. Mutta mies olikin täysin tuntematon. Hän jätti käyntikorttinsa Anne-Marialle ja katosi paikalta. Minun oli pakko kysyä "tapahtuuko sinulle useinkin tällaista"; Anne-Maria kun on harvinaisen näyttävä nainen. Hän kuitenkin totesi hämmentyneenä, ettei hänelle koskaan tapahdu mitään.

Sinä haastattelupäivänä, niin kuin monena muunakin, ilmassa oli ihmeellinen, kohtalonomainen tunnelma. Vaikka haastattelut ovat työtä, ne ovat myös "järjestettyjä tapaamisia", joihin on joku muukin syy kuin artikkelin kirjoittaminen - mutta mikä... Ehkä kysymys on siitä, että ihmisen pitää oppia koko ajan. Anne-Marian haastattelun varsinainen aihe oli muuten oppiminen.

2 kommenttia:

  1. Kovia kokeneiden koirien adoptointi herättää ristiriitaisia tunteita: toisaalta arvostusta adptoijaa kohtaan ja helpotusta koiran puolesta, kun se on vihdoin löytänyt jonkun joka välittää ja on valmis huolehtimaan siitä. Mutta itsekin koiranomistajana herää myös epäilys: tiedätkö varmasti mihin olet ryhtymässä? Lenkilläkään ei haluaisi törmätä kapealla kujalla epävarmaan koiraan tai vielä vähemmän epävarmaan omistajaan.

    Ristiriitaiset tunteet johtuvat ehkä siitä, että kyse on isommasta asiasta kuin miltä päälle päin näyttää: ulkopuolisen sopeutumisesta meidän ”normaalien” joukkoon. Sopiiko sairaita, häiriintyneitä tai kaltoinkahdeltuja koiria tuoda samoihin puistoihin arvostettujen suomalaisten kasvattajien ”mallikelpoisten” koirien kanssa? Yleensä omasta elinympäristöstä lähtevällä on pakottava syy vaihtaa maisemaa. Onko turvallisen paikan antaminen siis pelkkää hyväntekeväisyyttä vai voiko siinä tapahtua molemminpuolista vaihtoa? Voisi esimerkiksi ajatella, että sairaalloisen epävarman koiran hoivaaminen ja kouluttaminen iloiseksi, avoimeksi ja luottavaiseksi voi olla omistajallekin hieno kokemus. Entä paljonko ”noilta toisilta” tulee vaatia vastineeksi, paljonko heidän pitää sopeutua että heidän voidaan katsoa kuuluvan meidän joukkoomme? Voiko esimerkiksi espanjalainen kulkukoira, joka on koko elämänsä juossut vapaana pitkin kapungin katuja, tyytyä kolmeen hihnalenkkiin päivässä lähimmällä viherpläntillä ja pitääkö sen tyytyä?

    Näin vaalien alla voi jokainen miettiä, olisiko itse valmis adoptoimaan kovia kokeneen koiran? =)

    PS. Työkaveri kertoi juuri yllättäneensä tyttöystävänsä selailemasta näitä sivuja: http://www.espanjankoirat.com/

    VastaaPoista
  2. Hyvä pointti! Ja konkretiaa viime viikonlopulta: kylään tuli lapsiperhe ja koiraperhe. Lapsiperheen äiti kysyi, voiko lapsen antaa konttailla lattialla, kun koira on vapaana sisällä. Mietin sekunnin ja vastasin, että joo, kyllä voi antaa lapsen ja juuri tämän koiran olla vapaana ja valvomatta keskenään.

    Olisinko ikinä päässyt yli siitä, jos koira olisi minun huushollissani saanut mielenhäiriön ja vahingoittanut lasta?

    Kun nyt käyn mielessäni läpi kaikki tuttavien koirat, huomaan luottavani suurimpaan osaan niistä. Omistajat ovat tehneet kasvatuksessa ison työn, antaneet huomiota ja hoitoa pennusta lähtien, ja lemmikistä on tullut tasapainoinen ja tottelevainen. Jos olisi toisin, alkaisin varmasti vältellä arvaamattomasti käyttäytyvän koiran lisäksi sen omistajaa, jättäisin kutsuja ja vierailuja väliin, en keskustelisi mielelläni koirista. Niinpä, eristäisin häirikkökoiran ja sen omistajan elämästäni.

    VastaaPoista