Kolmastoista horoskooppimerkki

Siitä on nyt jo yli kymmenen vuotta aikaa, kun haastattelin tähtitiedettä harrastavaa kirkkoherraa Risto Heikkilää ja hänen kirjansa Joulun tähti kustannustoimittajaa Markus Hotakaista.

Artikkelin maksoi kirjan kustantaja, joten julkaistusta jutusta oli pudonnut pois lähes kaikki sellainen tieto, joka ei tukenut kirjan myyntiä... tai ei suorastaan pudonnut pois, vaan jutun lopussa viitattiin "internet-sivuihin joilta artikkelin voi lukea kokonaan". Tosin sieltä internetistä ei löytynyt mitään, mutta niin oli vuonna 2000 hieno sanoa.

Sitä on oppinut vuosien varrella luottamaan siihen, että se mikä itselleni jää haastattelusta päällimmäisenä mieleen - oli se miten triviaali asia tahansa - se jää myös lukijalle jutusta mieleen. Tässä tapauksessa se olisi ollut tähtiradan kolmastoista merkki Käärmeenkantaja. Heikkilä arveli, että se on jätetty horoskoopeista pois, koska kukaan ei haluaisi olla Käärmeenkantaja. Tämä kyllä horjuttaa pahasti uskoa horoskooppeihin!

Googlatessani nyt Käärmeenkantajan huomasin yllättäen, että sitä ollaan ottamassa käyttöön. Vastustus on tietysti ankara. Merkin lisääminen tarkoittaisi sitä, että moni joutuisi vaihtamaan tähtimerkkiin perustuvaa identiteettiään. Minäkin olen syntynyt kahden merkin rajalla; enkö enää olekaan härkä, vaan oinas!

Jäi Joulun tähti -jutusta muutakin mieleen, esimerkiksi juuri se Betlehemin tähti. Vuonna 1980 tähtitieteessä tultiin siihen tulokseen, että itämaan tietäjiä johdattaneessa tähtien tuikkeessa oli kyse vuoden 3 tai 2 eKr planeettakonjunktiosta.

Ja sitten maallikko oppi sen perusasian, että uusi tähti loistaa sinivalkoista valoa ja vanhetessaan tähti muuttuu keltaiseksi, lopulta punaiseksi.

Olen monesti ihmetellyt sitä, miten varhaisella iällä jokin ilmiö alkaa kiehtoa ihmisiä, ja kiinnostus voi kestää koko iän. Risto Heikkilällä oli varhainen lapsuuden muistikuva, että äiti oli näyttänyt hänelle taivaalta iltatähden, ja siitä se lähti. Harmaantunut kirkkoherra siteerasi hymynkare suupielessään edelleen sujuvasti Nuoren kokeilijan ja keksijän kirjan ohjeita kaukoputken rakentajalle: "Kaukoputkella voi nähdä Kuun kraatterit, Jupiterin kuut, Saturnuksen renkaat".

Ihan mihin vaan voi jäädä koukkuun.

Tarja Tallqvistin hevoslinimentti

Haastattelin kansanedustaja Tarja Tallqvistia, joka tunnetaan koskettavien tv-dokumenttien tekijänä. Jutun varsinaisena aiheena oli se, että Tallqvist suoritti yli viisikymppisenä lähihoitajan tutkinnon. Siis lopulta todellakin suoritti, vaikka hoitolaitoksia suorasukaisesti kritisoinutta julkisuuden henkilöä yritettiin estää saamasta näyttösuorituksiaan läpi. Valmistuttuaan hän teki töitä vanhainkodeissa, tuli valituksi eduskuntaan kristillisten edustajana ja jatkoi siinä roolissa työtä vanhusten parissa.

Jutusta jäi pois ensinnäkin se, että ulosottomies oli tyytyväinen Tallqvistin valintaan - julkisen viran tuloja on vähän vaikea pimittää ja kansanedustajan palkasta riittää ulosmitattavaa. Aika hurjaa huumoria, kun muistetaan, että Tallqvist on julkisesti kertonut siitä, miten rahahuolet ajoivat hänet yrittämään itsemurhaa.

Toisekseen lehteen ei sitten valittu kuvaajan (Göran Tornaeus) eduskuntatalon rappusilla ottamista kuvista sitä, missä Tallqvist esittelee HorsePower-nimistä kotimaista hevoslinimenttiä - jota hän oli viemässä, ei suinkaan hevoselle, vaan lihas- ja nivelkivuista kärsiville vanhuksille! Tuotteen kotisivuilla puhutaan vain hevosten nahanhoidosta ja kaviorasvoista, mutta nähtävästi tätä linimenttiä voi tosiaan käyttää voimakkaiden kivpujen lievitykseen myös ihmisille.

Tämän konkreettisempaa ei voi kansanedustajan työ vanhusten aseman parantamiseksi olla. Rollaattorimarssit ovat hyviä tempauksia ja työskentely dementiakodissa kansanedustajan kesälomalla hieno ele. Kuitenkin vasta linimentti sai minut lopullisesti uskomaan fraasin "vanhukset ovat lähellä sydäntäni". Ja hevoskuuria tämän maan vanhustenhoito kaipaakin.

Siivoojan Tolu-känni

Kevättalvella 2010 matkustin kuvaajan kanssa Valkeakoskelle haastattelemaan siivoojaa, joka oli tehnyt 35 vuotta töitä siivoojana ja sitten päättänyt suorittaa laitoshuoltajan ammattitutkinnon. Artikkelin teemana olivat juuri opiskeluun ja tutkinnon suorittamiseen liittyvät kokemukset - kun oli koulun penkillä istumisesta päässyt vierähtämään aikaa.
Jutun oli tilannut ammatillisen koulutuksen erikoislehti, varsin kuiva sellainen, joten asialinjalla piti pysytellä. Kysyin siivoojalta uusista työmenetelmistä ja siitä, mistä asioista piti "oppia pois" koulutuksen aikana.

Lopulliseen artikkeliin vastaus tuli muodossa
"Silloin oli vain yksi pesuaine, Tolu, ja sillä hoidettiin kaikki perus- ja ylläpitosiivoukset. Kun ajan mittaan alkoi tulla erilaisia pesuaineita, vanhat siivoojat eivät olisi millään halunneet luopua Tolusta, kertoo Päivi ja muistelee naureskellen, miten pyörryksissä kaikki olivat jo puolenpäivän aikaan liuottimen haistelusta."

Jos olisin voinut, olisin tehnyt koko jutusta siivoojan rehevän henkilökuvan. Todellisuudessa tämä rempseän työläisnaisen perikuva sanoi käheällä, tupakanmakuisella äänellä ja humoristisella hämäläismurteella suunnilleen että "Tolua vaan joka paikkaan, paksu kerros, ja kyllä lähti nääs kaikki paskat irti. Mutta mää olin kahentoista aikaan jo ihan kännissä siitä tolun haistelusta. Tuli ilmaset kännitki talon pualesta."

Siivoustyönjohtajan antamasta tuesta hän kertoi, että tiatokoneista en tiänny mitään. Eihän siitä olis jumaliste mitään tullu koko opiskelusta, jos ei toi Anne olis käynny mun kanssa koko koulua läpi. Lapsenlapsetki ihmetteli, että miten sää mummi käyt koulua. Näyttötilaisuudesta: kylä helkkari jännitti niin, että meinas tulla... sanonko, no en sano.

Ihana tyyppi! Ja koko tarina malliesimerkki siitä, miten lehdet menettävät elämänmakuisia, lukijoita kiinnostavia juttuja ihan silkkaa tosikkomaisuuttaan. Tässäkin tapauksessa päätoimittajaksi nimetty herra oli etukäteen päättänyt mm. että kuvissa pitää näkyä siivooja työnsä ääressä käyttämässä oikeaoppista siivousmenetelmää ja tekstin pitää kertoa, miten laadukkaita näyttötutkinnot ovat, miten luotettavasti osaaminen arvioidaan ja miten varmasti opiskelijalla on "tutkinnon perusteiden mukainen osaamistaso".

Boring, boring.

Autotallin patteriin kahlittu koira

Jostain syystä en ole saanut mielestäni Anne-Maria Lantan kertomaa tarinaa. Haastattelin häntä vuonna 2001 kahvilassa Annankadulla.

Se ei liittynyt mitenkään haastattelun aiheeseen, mutta Anne-Maria kertoi, miten oli vuosia aiemmin päättänyt ottaa hoiviinsa luisen ja luimuilevan saksanpaimenkoiran, jota oli kohdeltu kaltoin. Sitä oli todellakin pidetty koko siihenastinen elämänsä kahlittuna patteriin autotallin nurkkaan. Se karkaili, ei uskaltanut syödä, ei tulla lähelle ihmistä eikä leikkiä.

Jaksan ihmetellä ihmisiä, jotka näkevät sen vaivan, että ryhtyvät terapeuteiksi häiriintyneille eläimille. Terveenkin koiranpennun kanssa pitää sietää rikki purtuja tavaroita ja sotkettua huushollia ja jaksaa sinnikkäästi ja johdonmukaisesti toistaa asioita, jotka haluaa koiran oppivan.

Tämän koiran tapauksessa tervehtyminen oli muistaakseni alkanut siitä, kun emäntä otti toisen koiran, tervenuppisen pennun, joka sai pelokkaan koiran syömään, koska sen piti pitää puoliaan ruokakupilla. Lopulta pelko hellitti, koira leimautui emäntäänsä ja seurasi tätä kuin varjo kaikkialle. Ehkä motivaatio terapiatyöhön olikin juuri siinä.

Koiratarina jäi mieleen, mutta jäi kyllä itse haastattelutilannekin. Kesken istuskelun kahvilapöydässä tuntematon mies lankesi polvilleen Anne-Marian eteen. Luulin, että kyseessä on hyvinkin tuttu ihailija, joka oli valinnut näin erikoisen hetken kosinnan esittämiseen. Mutta mies olikin täysin tuntematon. Hän jätti käyntikorttinsa Anne-Marialle ja katosi paikalta. Minun oli pakko kysyä "tapahtuuko sinulle useinkin tällaista"; Anne-Maria kun on harvinaisen näyttävä nainen. Hän kuitenkin totesi hämmentyneenä, ettei hänelle koskaan tapahdu mitään.

Sinä haastattelupäivänä, niin kuin monena muunakin, ilmassa oli ihmeellinen, kohtalonomainen tunnelma. Vaikka haastattelut ovat työtä, ne ovat myös "järjestettyjä tapaamisia", joihin on joku muukin syy kuin artikkelin kirjoittaminen - mutta mikä... Ehkä kysymys on siitä, että ihmisen pitää oppia koko ajan. Anne-Marian haastattelun varsinainen aihe oli muuten oppiminen.